80-luvun puhelin oli kyllä simppeli laite verrattuna nykypäivän älypuhelimiin. Jos liittymä oli kunnossa niin ei muuta kuin töpseli seinään ja soittelemaan. Meillä puhelimena palveli kuvan LM Ericsson merkkinen pöytäpuhelin. Ei tarvinnut asennella ohjelmistoja, tuskailla asetuksia kuntoon ja räpläillä luuria koko ajan. Soitettiin silloin kun oli asiaa ja vastattiin silloin kun se pirisi eteisen pöydällä. Olihan tuossa nyt tietenkin 80-luvun lapsena huonojakin puolia. Jos halusi vaikka soittaa kaverille ja kysyä ulos niin yleensä sitä joutui ensin kohteliaasti esittäytymään kaverin isälle tai äidille joka sattui vastaamaan puhelimeen. Ei voinut suoraan pirauttaa kaverille kuten nykylapset tekevät puhelimillaan. Tai oikeastaan he käyttävät nykyään yleensä vain tekstiviestejä ja muita pikaviestipalveluja. No oppipa siinä samalla käytöstapoja ja kohteliasta puhelinkäyttäytymistä. Usein tulikin sitten valittua se "helpompi" vaihtoehto, että haki autotallista polkupyörän ja ajoi samantien soittamaan kaverin ovikelloa. Kuntokin kasvoi ja sai raitista ilmaa! Sitten sitä saikin mennä ulkona vapaasti kavereiden kanssa kotiintuloaikaan asti kun ei ollut kännykkä taskussa millä vanhemmat olisivat voineet tarkistaa sijainnin ja touhut. Oppipa siinä ehkä vähän oma-aloitteisuuttakin kun ei joka ongelmaan voinut soittaa apua kännykällä vanhemmilta.
Tähän väännettävään pöytäpuhelimeen liittyi kyllä muitakin ongelmia. 90-luvun puolella telkkariin ilmestyi legendaarinen Hugo tv-peli. Sitä keräännyttiin siskon ja vanhempien kanssa katsomaan telkkarin ääreen. Mutta eipä voitu edes yrittää osallistua kun meillä ei ollut näppäinpuhelinta! Kovasti toivottiin siskon kanssa näppäinpuhelinta kotiin, mutta ei saatu Hugo-pelin elinaikana. Hugohan toimi siten, että yksi lapsi kerrallaan kotona paineli kotona näppäinpuhelimen nappuloita ja ohjaili sillä tavalla koko Suomen kansalle telkkarissa näytettävää Hugo-peikkoa joka eteni ainakin rautateitä pitkin telkkarissa. Vieläkin muistan muutamia Hugon hokemia: "Tähden paikka on huipulla!" ja "Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu".
Toinen pöytäpuhelimen huono puoli oli se, että se sijaitsi eteisen pöydällä joten kovin suuria salaisuuksia ei pystynyt kavereiden kanssa puhumaan kun muut perheenjäsenet olivat kyllä hyvin kuuloetäisyyden päässä. Ei voinut marssia omaan huoneeseensa rauhassa puhumaan ja laittaa ovea kiinni.
Mutta onhan tuo melkoinen klassikkoesine ja kaikille aikakauden ihmisille tuttu. Kelläpä ei olisi eteisen pöydällä tai muualla ollut tuollaista tai vastaavaa puhelinta. Koskahan nämä nousevat kysytyiksi sisustusesineiksi? Nyt niitä saa halvalla kirpputoreilta. Paitsi se Boan muotoinen maksaa jo maltaita! Itse haaveilin äskettäin tästä klassikosta toimivana. Sen verran selvittelin, että jo lankaliittymän avaamisesta pukkaisi sellainen lasku, että päädyin unohtamaan tuon haaveen. Mutta olisihan se hieno pirisemässä eteisen pöydällä. Mutta soittaisikohan siihen kukaan?!
